Synnyin Kivenlahteen 1977. Asuin ensin Yliksessä Ristiaallokonkadulla, sitten aikuiseksi asti Aliksessa Marinsatamassa. Huoneeni ikkunasta oli merinäkymä Espoonlahdelle, ja lahden takana kohosi Kirkkonummen metsän seinä. Tämä oli nuoruudenmaisemani. Olin jo lukiolainen kun tajusin, että maisemani oli joskus näkymä Neuvostoliittoon. Kirkkonummen metsät kuuluivat Porkkalan vuokra-alueeseen, joka luovutettiin Neuvostoliitolle syksyllä 1944. Jos vuokrasopimus olisi kestänyt sen määrätyt 50 vuotta, olisin vielä lukiolaisena katsellut ikkunastani Neuvostoliittoa.

Kun tulee tiettyyn ikään, historia alkaa kummasti kiinnostaa. Niin minuakin. Ajatus asumisesta Neuvostoliiton naapurissa jäi kolkuttamaan mieleen. Se oli ruokkimassa kirjoittamaan romaanin Vaaran vuodet (WSOY, 2020). Jännärin tapahtumat sijoittuvat  kevään 1945 poikkeustilaan, aikaan jolloin toinen maailmansota loppui, mutta tilanne Suomessa oli kaikkea muuta kuin huojentunut. Valvontakomissio käytti maassa ylintä valtaa ja koko maailma tarkkaili, mitä Stalin aikoo Suomelle tehdä. Porkkalan saariston isot tykit kantoivat Senaatintorille asti. Mannerheim suositteli pääkaupungin siirtämistä Turkuun. Espoo oli täyttä maaseutua, mutta Jorvaksentie, nykyinen Länsiväylä, oli suorin tie pääkaupungista venäläisten sotilaiden ja vakoilijoiden tukikohtaan.

Kun puhuin Vaaran vuosista veljelleni, hänellä oli heti muistoja aiheesta. He olivat joskus nuorena hyppineet Kivenlahden sillalta alas mereen, kun kalastaja oli huikannut heille veneestään, että tulkaas pojat katsomaan. Kalastaja oli näyttänyt millaisia parruja merenpohjassa on pystyssä. Täällä ei kannattanut hyppiä… Oletettavasti ne olivat venäläisten pystyttämiä esteitä, joilla suljettiin pääsy Saunalahden pohjukkaan. Lahden perukoilla on muun muassa Majvikin huvila, josta venäläiset tekivät vakoilukeskuksensa. Sieltä kuunneltiin puolen Suomen radioliikennettä, ja siellä kestittiin suomalaisia tovereita hyvin vieraanvaraisesti, vastapalvelusten toivossa.

Etupihaltamme Marinsatamasta oli vain kivenheitto Kivenlahden vanhalle terässillalle, virallisesti Muulon sillalle, mutta sitä ennen vastassa oli vuonna 1945 rajavartioasema. Siitä metsiköstä löysimme lapsina ruostuneita piikkilankoja ja muita kiinnostavia muinaisjäänteitä. Nyt vanhan rajavartion kohdalla on pinoittain vastavalmistuneita, moderneja kerrostaloja. Niiden pihalla on joskus suomalainen vartija seissyt kivääri selässä pitkiä talvi-iltoja, ja niiden poikki suomalaiset sotilaat marssivat ottamaan Porkkalan takaisin, kun vuokra-aika vuonna 1956 oli päättynyt yhtä äkisti kuin alkanutkin. Meriusvan koulun nyppylällä, jossa kävin pelaamassa sählyä, kohosi aikoinaan Stensvikin nikotiininkeltainen huvila, Kivenlahden päämaja. Nyt siellä kohoavat Länsimetron rakennustyömaan oranssit aidat.

Kirjailija kirjoittaa teoksensa lukijoille eikä itselleen. Silti on myös henkilökohtaisesti kiehtovaa päästä sijoittamaan romaanin tapahtumia omiin maisemiinsa. Monet lapsuuteni tapahtumat ovat löytäneet tiensä kirjoihini, vaikkei niitä ole vielä Kivenlahteen nimeltä mainiten sijoitettu. Mutta romaanissa Perkele käydään jo Ristiaallokonkadulla ja Saunalahdessa. Ja uusimmassa liikutaan vuoden 1945 Kivenlahdessa, Laurinlahdessa, Espoonlahden vesillä, oman lapsuudenkotini etupihalla…

Tällä lailla kirjailija voi maksaa velkaansa lapsuudelleen, oman elämänsä tapahtumapaikalle, minun tapauksessani Kivenlahdelle.

 

Joonas Konstig

 

Vaaran vuodet kaupoissa nyt!
Adlibris
Akateeminen kirjakauppa
Booky
Myös sähkökirja ja äänikirja (mm. Bookbeat)

Joonas Konstigin nettisivut