Sinikka Paavilainen: Inkerinsuomalaisten paluumuuttajien historiaa

Espoossa asuu noin pari tuhatta Venäjältä 1990-luvun alussa saapunutta inkerinsuomalaista paluumuuttajaa. Neljä vuotta sitten 1992 Tretsevitsasta Suomeen palannut Hilma Pupulainen kutsui minut kotiinsa.
Aluksi olin hämmentynyt inkeriläisten ystävällisyydestä ja yltäkylläisestä vieraanvaraisuudesta. Seuraavien tapaamisiemme aikana tutustuin myös Hilman Roosa sisareen ja veljeen Einariin sekä hänen vaimoonsa Olgaan.
Tapaamisissamme minua odottivat rakastettavat ihmiset ja kauniisti katettu runsas ruokapöytä inkeriläisine herkkuineen. Neuvostoliitossa ihmiset oli kasvatettu pitäämään suunsa kiinni.”Jos ette ole hiljaa, voitte joutua ikävyyksiin.”
Ensimmäistä kertaa elämässäni kuulin sanan: kyynelvaunut. Niin kutsuttiin junavaunuja, joissa inkerinsuomalaisia kyydittiin Siperiaan ja vankileireille.
Runsaan kolmen vuoden aikana syntyi kirja. Kertomus ajasta, joka jätti jälkensä jokaisen inkerinsuomalaisen elämään.
Tositapahtumiin perustuva romaani seuraa kolmen perheen vaiheita sorron ja sodan keskellä vuosina 1929–1953.
Historia ja elämäntarinat hahmottuivat koskettavaksi kokonaisuudeksi.
Kyynelvaunut – romaani inkerinsuomalaisten suuresta pakoretkestä ei ole vain henkilöhistoriaa. Se on kertomus Euroopan lähihistorian synkästä puolesta, jonka avautuminen tekee kipeää. Inkerinsuomalaisten synkkä tarina on lähihistoriamme vaiettu luku.
Stalinin aika merkitsi inkeriläisille siirtymistä uudenlaiseen yhteiskunta- järjestelmään. Kommunistisen maailmanvallan luomiseen tarvittiin miljoonia työläisiä. Ratkaisut työvoiman saamiseksi olivat vankileirit ja ihmisten pelko. Ihmisiä hävisi yöaikaan. Kansanvihollisia tuomittiin yhä kiihtyvällä vauhdilla vankityöleireille eri puolille Neuvostoliittoa.
”Mustiksi korpeiksi” kutsutut autot veivät ihmisiä kuulusteluihin ja vangittaviksi. Perättömien ilmiantojen ja huhujen perusteella ”lentävät tuomioistuimet” tuomitsivat ihmisiä yhteiskunnan rikollisiksi ja teloitettaviksi tai karkotettaviksi viideksitoista, kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankileireille. Suurin osa vankileireille joutuneista ei koskaan palannut kotiin. Itsenäiset talonpojat leimattiin kulakeiksi: omaisuus riistettiin valtion haltuun, perheenjäsenet pakotettiin töihin kolhooseihin sekä maksamaan valtiolle järjettömiä veroja, suomenkielinen opetus lakkautettiin, kirkkoja hävitettiin ja uskonto kiellettiin. Elämästä katosi ilo, arki oli kituuttamista nälkäisenä päivästä toiseen.
Toisen maailmansodan aikana inkeriläiset kokivat saksalaismiehityksen, työssäolon Suomessa sekä sodanjälkeiset pakkokyyditykset takaisin Neuvostoliittoon. Valtio muuttui vankilaksi, josta ei ollut mahdollista paeta.
Miljoonat tavalliset ihmiset pakotettiin terrorijärjestelmän hiljaisiksi avustajiksi ja sivustakatsojiksi. Hengissä säilyminen edellytti sulautumista neuvostojärjestelmään.

Sodan aikana Saksan ja Neuvostoliiton välinen taistelurintama kulki yli kahden vuoden ajan Inkerin kylien halki. Taivas peittyi tulenliekkeihin. Asuminen poltetun kotitalon saunan raunioissa, raataminen kolhoosissa ja saksalaisten työleirillä radankunnostustöissä nälkäkuoleman partaalla lujitti entisestään inkerinsuomalaisten yhteenkuuluvuutta. Osa säilyi hengissä ryömimällä öisin läheisellä pellolla hakemassa mädäntyneitä kaalinlehtiä tai sotilailta tähteeksi jääneitä perunoita. Sylttyä keitettiin taistelussa kuolleen hevosen jalasta Epätoivoiset ihmiset tappoivat koiria ja kissoja ruuaksi.
Perheet vaelsivat jalkaisin Viroon pakoon nälkäkuolemaa. Matkan aikana eteentulleet karanteenileirit muistuttivat keskitysleirejä.
Lyhyinä levon hetkinä pelko ja ahdistus tunkeutuivat painajaisuniin. Ihmiset heräsivät läpimärkinä omaan huutoonsa. Stalin näyttäytyi unissa milloin papinkaapuun pukeutuneena kuristajana, milloin mielipuolisesti raivoavana härkänä.
Jatkosodan aikana perheet siirtyivät Suomeen maataloustöihin. Sodasta huolimatta inkerinsuomalaiset kokivat Suomen hyväksi maaksi, jossa ei tarvinnut pelätä kuolemista nälkään, karkotusta tai päätymistä vankileirille.
Aseleposopimuksen jälkeen Neuvostoliiton lupaama paluu Suomesta kotiin Inkeriin osoittautui valheeksi. Perheillä oli edessä uuden elämän aloittaminen syrjäisissä kylissä ympäri Neuvostoliittoa. Vasta vuonna 1948 inkeriläisillä oli Stalinin määräyksestä mahdollisuus muuttaa metsä- ja rakennustöihin itä-Karjalaan Petroskoin alueelle, jolloin inkerinsuomalaisten elämä Neuvostoliitossa helpottui.

Romaanin tapahtumat ovat osoitus inkerinsuomalaisten sitkeydestä, älykkyydestä, ahkeruudesta ja kyvystä rakentaa toivon varaan.Vainottuina, terrorismin ja puutteen keskellä he eivät luopuneet kristinuskostaan, yritteliäisyydestään ja kulttuuristaan. Kärsimysten vuosinakin he säilyttivät ikiaikaisen kosketuksensa isänmaahansa Suomeen.

KIRJAILIJAESITTELY
Sinikka Paavilainen – VTM, yhteiskuntatieteilijä, joka kirjoissaan on antanut sodan tragedialle ihmisen kasvot ja äänen.
Samaa unta- kihlaparin kirjeitä jatkosodan vuosilta (Minerva 2007),
Työtytöt- tytöt isänmaan palveluksessa 1941 – 1945 (Minerva 2010) ja Kyynelvaunut -romaani inkerinsuomalaisten suuresta pakoretkestä (Into 2014)

Näytelmät Natalia (2009) ja Signe Brander kuvan takana (2011) ja Aurora Karamzin – vallan näyttämöt (2014)

Sinikan voit tavata mm. Kivenlahti-Stensvik ry:n  joulumyyjäisissä 30.11. klo 11-15. Lue lisää tästä.